Luin ja kuuntelin  aivan sattumalta kahden ikääntyneemmän naiskirjailijan teokset samaan aikaan ja huomasin, että osittain ne käsittelivät samoja teemojakin, helposti tunnistettavia, koska olen itsekin ikääntynyt naisoletettu.

Anneli Kanto: Elämän langalla

Elämän langalla ei ole romaani vaan päiväkirja, jota Kanto on pitänyt vuoden ajan. Se ei siis ole autofiktiota. Kuten olen moneen otteeseen julistanut, en fanita autofiktiota syistä, joihin en enää viitsi puuttua. Joka tapauksessa Kanto siis kertoo, mitä hän kyseisen vuoden aikana teki ja koki  ja miten reagoi ympöivän yhteiskunnan ja maailman tapahtumiin.

Kanto on yli seitsemänkymmppinen, mutta  tiiviisti mukana työelämässsä. Miksipä ei olisi! Kanto on kirjoittanut paitsi romaaneja, myös näytelmiä, televisiosarjojen käsikirjoituksia ja ainakin yhden libreton. Romaanin kirjoittaminenhan on aika yksinäistä, vaikka Kantokin on tarvinnut historiallisten romaaniensa faktapohjaan asiantuntijoiden apua. Tapaamiset ja keskustelut heidän kanssaan ovat olleet antoisia. Kun tehdään näytelmää tai oopperaa, kyse on ryhmätyöstä. Toisinaan se sujuu, toisinaan ei. Jos homma ei etene eikä suju, Kanto sättii itseään: olen huono, hidas, en osaa. Ymmärrän, ainakin rajallisesti, tuumii lukija, ei oo heleppoo. Kun työ on lopulta valmis, esitetty ja kiitetty, elämä hymyilee taas.

Moniin inhorealistisiin autofiktioihin verrattuna Kanto avaa henkilöään ja yksityiselämäänsä melko maltillisesti. Lukijasta tuntuu, että hänellä on laaja tuttava- tai ystäväpiiri ja koko ajan monta rautaa tulessa, menoja ja tapahtumia täällä ja tuolla. Silti Kanto tuntee itsensä yksinäiseksi; tätä hän toistaa pitkin matkaa. En ymmärrä - ja ymmärrän silti. Tietynlainen yksinäisyys taitaa olla ihmisen peruskokemuksia: yksin oot sinä ihminen/ kaiken keskellä yksin. Tämän tietäenkin me haemme sielunkumppania sekä yhteyttä ja yhteisöä, johon meidät hyväksytään sellaisena kuin olemme. Joskus se onnistuu ja joskus luisuu käsistämme. Silloin ei auta kuin nuolla haavoja ja miettiä, jaksaako enää yrittää. 

Kanto jaksoi. Hänen elämäänsä astui mies, heila, kuten Kanto häntä nimittää. Kanto arkailee ja epäilee itseään: tämän ikäinen nainen, vieläkö voi antautua suhteeseen, tuleeko siitä mitään. Onni kestää muutaman kuukauden ja yhden välirikon. Sitten mies muuttaa ulkomaille. Sen jälkeen viestitellään ja sen semmoista. Vain Kanto tietää, kannattiko.

Ympärillä kuohuu raadollinen maailma. Venäjä runtelee Ukrainaa, Trump valitaan toistamiseen presidentiksi, Gazasta tulee helvetin esikartano. Kanto reagoi voimakkaasti ja tuntee voimattomuutta. Itkettää ja öisin valvottaa. Mitä voisi tehdä? Ei  mitään?

Elämän langalla varmaan resonoi eniten meissä kirjoittajan ikäluokkaan kuuluvissa. Vanheneminen ei ole kivaa, mutta minkäs teet. Kaikenmaailman kremppojen kanssa pitää vain selviytyä. Elämää on takana pidempään kuin sitä on edessä. Katse kääntyykin helposti menneisyyreen, vaikka ei haluaisi, vaikka kovasti haluaisi elää tässä päivässä, NYT. Mutta jos itse ei muista ikäänsä, kyllä siitä muut muistuttavat!

Sirpa Kähkönen: Marius

En lukenut Kähkösen romaania; kuuntelin sen. Kuuntelen kirjoja enimmäkseen nukahtaakseni, 15 - 20 minuutin pätkissä, iltayöstä mutta myös herättyäni keskellä yötä. Kuuntelukokemus on siis repaleinen, tekstiin saattaa jäädä aukkoja olennaisiinkin kohtiin, koska en yleensä viitsi kelata taaksepäin löytääkseni paikan, jossa olen ollut kunnolla hereillä. Pahoittelen. Tämä on epäkunnioittavaa kirjailijan työtä kohtaan.

Mutta siis. Mariuksen minäkertoja on kuusikymppinen nainen, joka viettää päivän mökillään siirtomaapuutarhalla (nykyiseltä nimeltään ryhmäpuutarha) Helsingissä. Hänellä on siellä ollut puutarhahommissa apuna nuori, kaunis mies. Marius. Ja kertoja on rakastunut! Halu on vallannut ajatukset ja elimistön, ei ehkä niin vaativasti kuin nuorena, mutta silti. Se tuo myös mieleen muinaiset kokemukset  silloisen rakastajan kanssa Pariisissa. Ja kun rakastelua kuvaa nainen, huomio kiinnittyy penikseen. Onhan se ponteva, mutta  Kähkönen kuvaa sitä myös kauniisti ja hellästi. Kerrankin näin!

Päivä soljuu eteenpäin. Kertoja käy uimassa, soittaa tutulle mutta ennen kaikkea alkaa odottaa, tulisiko Marius takaisin hakemaan huivinsa, joka on unohtunut mökille. Siihen täytyy valmistautua, ennen kaikkea tehdä hyvää ruokaa. Loppukesän ilta pimenee. Kertoja odottaa. Alueen portit suljetaan, joten sinne ei pääse, ellei soita hakemaan. Puhelin, joka välillä häviää,  ei soi. Se on sitten siinä, jos mitään varsinaisesti olikaan? Vai menikö milnulta jotain ohi korvien?

Näissä teoksissa kaksi ikääntynyttä naista kertoo ikääntyneen naisen elämästä, toinen omastaan, toinen fiktiivisesti. Kuinka ollakaan, Anneli Kannolla on iäkäs kissa, joka vuoden aikana kuolee. Kanto on lohduton. Kähkösen sankarittarella on vanha, pieni koira. Kumpikin rakastaa luontoa ja puutarhassa puuhastelua, mutta aivan erityisesti  Kähkösen kertoja. Molemmat, mutta varsinkin Kanto,  tuskittelevat vanhuuden vaivoja ja pelkäävät tulevaa kuten muistisairautta. Kumpikin arpoo, vieläkö löytäisi tai päästäisi rinnalleen miehen. Ja kas, myös minulla on puutarhamökki ja vanhahko, pieni koira. Niin.

Nämä teokset ovat kertojansa, yhden ihmisen varassa. Se on hiukka ongelmallista. Yhdenkin henkilön kautta voi tietenkin kuvata yleistä, tässä tapauksessa meidän kantturoiden  taaperrusta (Kanto ja Kähkönen eivät tietenkään taaperra,  minä kyllä). Mutta  jotain jäi puuttumaan, en oikein osaa sanoittaa, mitä. Marius toimii tiukan rajauksensa vuoksi paremmin; sitä auttaa myös fiktiivisyyden suoma liikkumavara. Kanto on ehkä enemmän vaikeuksissa sen suhteen, mistä pitäisi kirjoittaa. Toisaalta hänellä tuntuu olevan runsaudenpulaa, mutta kiinnostaako lavertelu  lukijaa? Ei aina.

Mutta etteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ei kun uutta matoa koukkuun. (Yritin keksiä vielä kolmannen kulahtaneen sanonnan saadakseni kasaan kolme pointtia, mutta eipä tullut mieleen.) Monta hienoa hetkeä olen näiden laatukirjailijoiden seurassa kiitollisena viettänyt ja odotan toiveikkaana jatkoa.